Tänä syksynä oli tilkkuihmisten aluetapaaminen Sastamalassa.  Minäkin olin siellä, tietysti!  Aivan ensisilmäyksellä näin upeita tilkkutöitä, kun astuin ovesta sisään.  Toisella silmäyksellä näin kangaskauppiaat ja heidän toinen toistaan ihanammat kankaat.  Erikoisesti minua veti puoleensa appelsiinikangas.  Aioin jo ostaakin sitä, mutta sitten muistin, että olin luvannut itselleni, että ei enää yhtään kangasta lisää, kun kotona ovat kaikki kaapit ja vaatehuoneet täynnä niitä.  Siis kävelin kauemmas ja ajattelin, että ostan sitten, kun olen katsellut vähän enemmän kaikkea muuta.  Onneksi unohdin sen ja niin jäi kangas ostamatta.  Kotona muistin sen ja minua harmitti - se oli niin kaunis kangas!

Nyt, kun joulu on jo aivan lähellä, aloin oivaltaa, mistä tuo kiinnostus appelsiineihin oikein johtuu.  Minähän en mitenkään rakasta keltaista ja orannsia väriä, mutta silti sitä aina toisinaan putkahtaa tilkkutöihini.

No, niin.  Muistan joulun lapsuudestani.  Olin muutaman vuoden vanha, en ollenkaan vielä kouluikäinen.  Oli jouluaatto.  Äiti oli tuonut kuusen kamariin ja olimme yhdessä koristelleet sen: äiti, veljeni ja minä.  Äiti oli kiinnittänyt latvaan tähden ja kynttilöitä oksille sitomalla ne langalla kiinni.  Vanhassa kenkälaatikossa oli säilytetty muita koristeita.  Ihastelimme niitä.  Oli kuusenkaramelleja, pitkäpyrstöisiä lasilintuja.  Hellin käsin ripustimme niitä.  Äiti oli leiponut ruskeita piparkakkuja ja niitäkin pantiin kuuseen.  Aivan lopuksi äiti otti esille vanulevyjä, joita käytettiin maitoa siivilöidessä, että maitoon ei jäänyt mitään roskia lypsämisen jälkeen.  Veljeni ja minä revimme vanusta pieni hahtuvia ja niitä aseteltiin kuuseen.  Ne olivat kuin lumihiutaleita.  Katselimme kuusta, se oli jotakin valtavan kaunista.  Koko kotimme oli täynnä joulutunnelmaa.  Kaikki oli siivottu.  Lattiat pesty, matot ravisteltu puhtaassa lumessa ulkona, vuodevaatteet tuuletettu ja vaihdettu puhtaat lakanat, pölyt pyyhitty.  Äidin virkkaamat pitsiliinat koristivat lipastoa ja keinnutuolia.  Kamarin pöydällä komeili äidin merkkaama ja pitsein somistama suuri pöytäliina.  Oi, sitä ihanuutta.  Yksin kamarin muurin pellinvarretkin oli koristettu äidin tekemillä liinoilla.  Sängyssä oli kangaspuilla kudottu ruskeansävyinen peite ja sängyn yläpuolella puoliryijy, jossa tyylitellyt kuuset ja tytöt olivat nukitetut.  Keittiön seinässä oli kangastaulu, jossa luki: "Rakkaus kodin onni".  Siihen oli äiti kirjaillut tuon tekstin, jota usein katselimme ja äiti oli kertonut sen meille, koska veljeni ja minä emme osanneet vielä itse lukea.  Seinävaatteen pellavaista keskustaa ympäröi appelsiininkeltainen kangasreunus.  Hellalla komeili vastakiillotettu kuparinen kahvipannu ja vesisäiliön kansikin oli kiillotettu.  Kaikkialla leijaili piparkakkujen ja kuusen tuoksu.  Ja odotus oli käsin kosketeltava.  Odotimme kahta asiaa: rakasta tätiä, äidin siskoa, Tampereelta ja toiseksi joulupukkia.  Joulupukkiin sisältyi vähän pelkoakin, sillä sanottiin, että jos lapset eivät ole olleet kilttejä, niin pukki tuokin risuja eikä lahjoja ollenkaan.  Siitäkään emme ollet varmoja tuleeko pukki ollenkaan.  Juoksimme edestakaisin kamarin ja keittiön välillä.  Sitten pysähdyimme kuusen luo.  Karamellit kuusessa houkuttelivat aivan vastustamattomasti.  Katsoimme niitä ja toisiamme.  Tiesimme aivan varmasti mitä kumpikin ajatteli.  Entä jos...  Jos ottaisi edes yhden karamellin, voisi avata varovasti paperin, ottaa karamellin pois ja yrittää panna paperin samannäköisenä paikalleen kuuseen.  Purisimme karamellin kahtia, että kumpikin saisi tuota herkkua.  Katsoimme toisiamme, supattelimme  toistemme korvaan ja lopulta sanoista tekoihin.  Varovasti otimme karamellin, mutta voi,  karamelli olikin puuta...

Lopulta täti saapui suuren kassin kanssa, kuten aina.  Yleensä me lapset saimme avata sen heti halausten jälkeen, mutta ei nyt, sillä siellä oli joitain salaisuuksia.  En yhtään muista mitä lahjoja saimme sinä jouluna, mutta yhden asian muistan.  Kun olimme syöneet äidin laittaman jouluruuan, otti täti kassista paperipussin.  Hän avasi sen ja otti esille kaksi keltaoranssista palloa.  Niistä lähti aivan ennenkokematon, ihana tuoksu.  Täti antoi veljelleni ja minulle kummallekin tuollaisen pallon käteen ja sanoi, että ne ovat appelsiineja ja ne ovat syötäviä.  No, minä, joka aina kerkesin joka paikkaan ensimmäisenä, puraisin tietysti tuota palloa aivan niinkuin porkkanaa.  Mutta se ei maistunutkaan hyvältä!  Taisi jo kyynel vierähtää silmäkulmasta pettymyksenä.  Tätini ehätti kuitenkin kertomaan nopeasti, että se pitää kuoria ja että kuoren alla on vasta se herkku.  Jännitys nousi huippuunsa, kun täti veti veitsellä viillot kuoreen ja esille tuli mehevä sisus, jonka hän viipaloi.  Se oli niin hyvää, että ajattelin, ettei maailmassa voi olla mitään parempaa.  Appelsiineja oli vain kaksi.  Meille lapsille.  Ehkä annoimme äidin ja tädin vähän maistaa.  Ne olivat varmaan kovin kalliita, koska täti ei ollut ostanut niitä enempää. 

Se oli elämäni ensimmäinen appelsiini.  Ja suurenmoinen muisto, joka varmaan jostain alitajunnasta pani minut haluamaan tuota alussa kertomaani appelsiinikangasta.  Tutkin tässä tilkkutöitäni ja löytyihän niistäkin joku appelsiini.  Tuossa yläpuolella olevassa kuvassa on appelsiineja ja kynttilöitä.  Sen nimi on "Heijastuksia jouluikkunassa".  Olen tehnyt sen kahdesta eri kankaasta neliöitä yhteen neuloen ja lopuksi tikannut käsin.  Alapuolella olevassa kuvassa on joulukuusen koriste, jonka keskustaan olen käyttänyt samaa appelsiinikangasta kuin edellä olevaankin työhön.

Tässä työssä "Keltakukkainen liina" on kevättunnelmaa.  Appelsiinit ja appelsiinin kukat ovat jälleen neliöissä samoinkuin auringonkukat keskellä.  Pari perhosta olen applikoinut työn piristykseksi, ommellut sen "pussiin" ja tikannut käsin.  Alla työstä yksityiskohta.

Otin tämän työni "Hedelmäinen" tähän mukaan, vaikka siinä ei olekaan appelsiineja.  Ovathan sitruunat samaa sukua, vähän vain kirpeämpiä!  Alakuvassa on jälleen yksityiskota siitä.  Tätä työtä pidän yhtenä parhaimmistani.  Löysin kankaanpalan kangaskaupan jätepaloista, koska siihen oli tullut painatusvirheitä.  Se oli varmaan kankaan alku- tai loppupää, jolloin väri ei ollut tullut tasaisesti kankaalle.  Lisäkankaana käytin erittäin kallista Marimekon villiruusuaihetta.  Tämän työn suunnittelu vei todella paljon aikaa.  Unettomina öinä istuin työhuoneeni lattialla ja asettelin paloja paikasta toiseen kunnes lopulta olin tyytyväinen ja saatoin ommella palat yhteen.  Tämä työ on myös käsin tikattu.

Appelsiineista vielä.  Miksi ne eivät enää tuoksu niin ihanilta?  Onko ikä vienyt hajuaistin vai muistoissako ne vaan tuoksuvat niin hyviltä?  Vastaus. Tuoksu on edelleenkin aivan huumaava, mutta vain siellä missä ne kasvavat.  Etelä-Eroopassa käydessäni olen saanut siitä todisteen.  Oli mahtavaa saada juoda vastapoimituista appelsiineista puristettua mehua.  Myös tyttäreni kertoi, että käydessään keväisessä Espanjassa hän ihmetteli, että mikä siellä tuoksuu niin hyvältä ja sitten oli todennut, että appelsiinit.  Hän kun ei ole täällä Suomessa saanut kokea sitä tuoksua.  Appelsiinithan on niin vahvasti käsitelty homehtumista vastaan lähtömaassa ja ne on poimittukin jo ennenkuin ovat täysin kypsiä.  Tämä käsittely poistaa tehokkaasti myös tuon tuoksun.  Muistan lapsuudesta, että kaupassa saattoi nähdä osin homeisia appelsiineja, kun niitä juuri puisista laatikoista purettiin myyntipöydille.  Nyt ne eivät enää homehdu, mutta eivät kyllä tuoksukaan ihanilta niin voimakkaasti kuin ennen eivätkä maistukaan enää yhtä hyvältä.  Kaikkihan nykyään käsitellään.  Leipäkään ei enää homehdu eikä maito happane.  Yritin erään kerran tehdä viiliä kaupan maidosta.  Panin ensin kulhoon piimää ja sitten kaupan maitoa niinkuin olin ennen tehnyt, mutta ihmeekseni totesin, että ei se enää happane eikä siis enää voi tehdä itse viiliä!??