"3D-työ" on kolmiulotteisten blokkien kokonaisuus.  Käytin siinä vain luonnonvalkoista väriä, joten se sopii hyvin näin talviaikaan esiteltäväksi.  Kolmessa blokissa olen käyttänyt myös virkkausta siten, että langan vahvuus aina muuttuu eri neliöissä.

Tässä yksityikohta blokista, jossa on reikiä ja kaiken päällä komeilee "ihana mönkiäinen".   On hauska keksiä miten toteuttaa erilaisia ötököitä tilkkutöihinsä.  Tämäkin on aivan helppo tehdä:  ommellaan vain pitkä kaitale reunoista yhteen ja hapsutetaan saumanvarat, pujotetaan sisälle esim. kalastajalanka ja poimutellaan sillä työ, muodostetaan pää, tehdään pienet jalat ja korsitellaan helmillä. 

Tässä yksityiskohta erisuuruisista ja -kokoisista jojoista.

Erimallisia lehtiä on myös helppo valmistaa.

Tuossa otsikossa lupasin muisteluita torakoista.  Huh, aika inhottava aihe! 

Minun muistoissani noihin olioihin liittyy kuitenkin kaikkea kivaa.  Siihen aikaan, kun olin pieni lapsi, oli torakoita siellä maalla melkein joka talossa, koska ne kulkeutuivat helposti ihmisten mukana ja lisääntyivät sitten nopeasti.  Niinpä koko kylä päätti, että niistä on kertakaikkiaan päästävä eroon.  Siihen oli keino, joka onnistui vain talvipakkasilla: "Ollaan torakoilla".  Torakoilla olo tarkoitti sitä, että jätettiin koti ja koko rakennus aivan kylmilleen ja muutettiin naapuriin.

Tuo, kun kerroin kodistani niin tarkasti, edelti tätäkin juttua.  Meillä oli siis tuo iso pirtti, jota ei talvella yleensä käytetty, koska sen lämmittäminen olisi kysynyt paljon puita ja sittenkin seinänraot ja yksinkertaiset ikkunat olisivat päästäneet pakkasta aika tehokkaasti sisään.  "Torakoille" meille tuli siis tuona talvena isäni sisaren perhe,  Perheen isä kantoi ison leivinuunin syliin kasoittain halkoja ja hellaan pienempiä puita. Tuli räiskyi iloisesti ja meidänkin pikku perhe oleskeli iltaisin pirtissä vieraiden kanssa.  Äitini ja isäni sisko laittoivat ruokaa hellan ääressä ja kattoivat pitkän pöydän,  Perheen isä veisteli puhdetöinä kirveenvartta ja me lapset kokoilimme lastuja lattialta ja leikimme niillä.  Kivaa oli meidän serkusten kesken ja aivan ennenkokematonta oli minulle ja veljelleni, että kodissa oli nyt "isä", joka huolehti lämmityksestä ja toi määrättyä turvan tuntua.

Sitten tuli meidän vuoro jättää koti kylmilleen ja muuttaa pois.  Salirakennuksessa oli tuo kamari, joka sijaitsi pitokeittiön takana.  Siellä oli yksi serkuistani asumassa avioliittonsa alussa miehensä ja pikku tyttövauvansa kanssa.  Minä piipahdin aina välillä ihailemassa tuota vauvaa.  Katselin miten sitä pestään, kapaloidaan ja syötetään.  Hän oli niin suloinen.  Muutimme siis siihen huoneeseen.  Hyvinhän kolme aikuista ja kolme lasta mahtui vähäksi aikaa asumaan tuossa tilassa.  Pitokeittiössä laitettiin ruokaa, vaikka sen muistan, että kylmä se keittö oli.  Ihanana on muisto tuosta ajasta mielessäni, ihmisten läheisyys ja ystävällisyys toisiaan kohtaan.

Kun torakat olivat kuolleet, palasimme jälleen pikkukamariimme ja -keittiöömme, äiti, veljeni ja minä.  Äitiä odotti kuitenkin yllätys, joka sai suuret kyyneleet vierimään pitkin poskia.  Hän oli saanut lahjaksi kauniin maljakon sisareltaan, joka oli muuttanut Amerikkaan.  Sisar oli ennen muuttoaan asunut jonkin aikaa Helsingissä ja muistoksi tuonut äidille tuon kukkavaasin sekä sokeri- ja kerma-asitat.  Äidiltä oli jäänyt maljakkoon vettä, joka oli "torakoilla olon" aikana jäätynyt ja rikkonut sen.  Vuosia myöhemmin särkyivät muutkin äidin rakkaan siskon lahjat, mutta nuo maljakkokyyneleet muistan erityisesti.  Myöhemmin olen kirpputoreilla katsellut, että löytyisikö vastaavia esineitä, mutta en ole nähnyt aivan samanlaisia.

Tähän torakkajuttuun on vielä lisättävä, että en eläissäni muista nähneeni kuin yhden torakan.  Silloin, kun suunniteltiin torakoiden joukkotuhoa, oli vielä kesä ja pirttimmekin oli asumiskäytössä.  Muistan, että kysyin äidiltä millainen se torakka oikein on.  Åiti vastasi, että ei ole nähnyt nyt yhtään, mutta jos näkee, niin kertoo minulle.  Eräänä päivänä sitten äiti kutsui minua katsomaan tuota paljonpuhuttua ötökkää ennenkuin tappoi sen.