Huomasin, että tänään on äitini 99. syntynäpäivä.  Hän ei ole enää elossa, mutta kun nyt itse olen jo vanha ja ajattelen lapsuusaikaa, ymmärrän miten suurenmoinen ja taitava äitini oli.  Hän ei ollut käynyt kuin kaksi viikkoa kiertokoulua, mutta osasi siitä huolimatta kirjoittaa ja lukea.  Hän oli käynytkin elämän koulua ja siinä koulussa oppinut taitoja, joita tämän ajan ihmisillä ei ehkä olekaan.

Äitini oli kaksitoistalapsisen perheen toiseksi nuorin.  Sen ajan tavan mukaan vanhimmalle pojalle oli annettu koko talo ja muut lapset saivat sitten lähteä maailmalle leipäänsä etsimään.  Neljä veljeä ja yksi sisko olivat lähteneet Amerikkaan.

Kovin vähän ymmärsin kysellä äidin lapsuudesta ja nuoruudesta.  Tuon kiertokoulujutun hän kertoi ja sen että talvella lapset kävivät vuorotellen ulkona, kun kenkiä ei ollut kaikille.  Paljain jaloin kuljettiin heti, kun lumi suli.

Aika ei siitä tosin ollut paljon parnatunut minun lapsuuteni aikoihin, koska veljeni ja minä kävelimme 5 km koulumatkan paljasjalkaisina syksyin keväin.  Kunta antoi sitten meille köyhille kumisaappaat, kun ilmat kylmenivät.  Monot eli hiihtokengät äiti joutui meille ostamaan talven tullen, että pääsimme suksilla kouluun, kun usein tiestäkään ei ollut tietoa, vaan kuljimme umpihangessa ensimmäiset kaksi kilometriä vuorotellen latua tehden.  Tuon kahden kilometrin jälkeen menimme erääseen taloon "lämmittelemään" ja ottamaan mukaan koulukavereita.  Silloin, kun pakkasta oli noin 30 astetta lämmittelypaikkaa todella tarvittiin, vaikka olimme koonneet kaikki mahdolliset vaatteet päällemme ja kasvotkin oli kiedottu villahuiviin niin, että vain silmät ja suu olivat paljaina.  Eräänä talvena olimme opettajan luona yötä viikot,  kun pakkaset jatkuivat kovina ja opettajan kävi meitä sääli.  Veljeni ei vain oikein siellä viihtynyt.  Syyksi hän ilmoitti, että kun pitää itse kuoria perunat!

Äidistähän minun piti kirjoittaa.  12-vuotiaana hän oli jo aloittanut pikkupiikana sisarensa luona.  Siskolle syntyi lapsia tiuhaan tahtiin ja apua tarvittiin.  Äitini oli tehnyt erilaisia töitä niin ahkerasti, että lopulta ei saanut enää käsiään nousemaan, vaan aamulla kun piti avata pellit ja tehdä valkea, hän oli joutunut kiipeämään niin korkealle, että sai käsiään nostamatta pellit auki.  15-vuotiaana hän oli kuitenkin ollut kotonaan, kun piti rippikouluun mennä.  Kirkolle oli sieltä matkaa 40 km.  Äidilleni oli järjestetty majapaikka kirkolle monien muiden lasten kanssa.  Rippikouluaikana äitini oli sairastunut tuhkarokkoon ja pappi oli kehottanut äitiäni lähtemään kotiin, että ei tartuta muita lapsia.  Siinä oli tyttöparalla matkaa kävellä sairaana ja kuumeisena.  Onneksi oli kevät ja niinpä hän aina välillä istui lepäämään tien laitaan ja lopulta pääsi kotiin.

Monien palveluspaikkojen jälkeen hän avioitui isäni kanssa.  He olivat tutustuneet, kun äitini oli tullut työhön aivan isäni kodin naapuriin.  Onni ei kuitenkaan saanut jatkua, ei kunnolla päästä alkuunkaan, koska sotauutiset tavoittivat heidät jo kihlajaispäivänä,  Minä synnyinkin sitten Tampereella sodan melskeessä, kun äitini oli mennyt yhden sisarensa luo sinne.  Veljeni syntyi kaksi vuotta myöhemmin naapuripitäjän sairaalassa, jonne äiti oli kuljetettu, kun isäni kuolemantieto oli tullut kirjeellä kaksi viikkoa sitä ennen.  Naapuri kertoi, että hän oli nähnyt, kun äitini oli postilaatikon luona avannut kirjeen ja lyyhistynyt sitten maahan verta vuotaen nenästä ja suusta.

Urheasti äitini kuitenkin hoiti lapset ja talon.  Meillä ei koskaan ollut ruuan puute.  Aina oli maitoa, kananmunia, perunoita, äidin kirnuamaa voita ja leipomaa leipää.  Kesäisin syötiin kalaa särpimenä, jota äiti pyydysti järvestä.  Jos katiskassa ei ollut, hän meni vielä illalla, kun me lapset jo nukuimme, onkimaan laiturilta ahvenia seuraavan päivän ateriaa varten.  Talvella söimme suolattua sian lihaa.  Sika teurastettiin aina syksyllä, kun sitä oli kevättalvesta asti kasvatettu.  Pieni porsas tuotiin ensin muutamaksi viikoksi sisälle suuressa pärekopassa, koska navetassa olisi ollut liian kylmä.  Välillä se päästettiin juoksemaan pitkin lattioita!   Teurastuksen jälkeen lihaa ei ainoastaan suolattu, vaan äiti teki siitä sianpääsylttyä, palttua, makkaraa ja muita herkkuja.  Saippuaakin äiti valmisti siitä pitkiä tankoja.   Syksyisin myös nostettiin juurekset ja perunat.  Osasta perunoita äiti valmisti perunajauhoa kiisseleitä varten, sillä marjoja oli myös poimittu varstoon.  Muistan yhden marjareissun, kun olimme äidin mukana kaksi pientä ressukkaa.  Eihän äiti voinut meitä lapsia yksinään kotiinkaan jättää.  Pikku-Veikka oli varmasti jo kovin väsynyt, kun oli rämpinyt  äidin ja minun mukana ja niinpä hän kaatui.  Mättäällä ollut ampiainen pisti häntä käteen.  Siitä tuli haikea itku ja käsi turposi pitkäksi aikaa.  Syksyllä myös viljat korjattiin pelloilta ja puitiin.  Lyhteitä hakattiin varstoilla, että jyvät irtosivat.  Meillä oli hevoskierto, jota puimiseen myös käytettiin.

Kauppamatkoille, ja mihin äidin vain pitikään mennä asioita toimittamaan, meidät piti ottaa mukaan.  Kesällä äiti kuljetti meitä vanhalla polkupyörällä.  Minä istun takana ja veli edessä sellaisessa telineessä.  Kauppatavarat roikkuivat sitten vielä mukana ja tie oli huonoa ja mäkistä.  Talvella äiti työnsi meitä potkukelkalla lumessa rämpien.  Kun vähän kasvoimme, äiti rohkeni jättää meitä jo kotiinkin kahdestaan.  Muistan erään kerran, kun odotimme äitiä.  Emme tunteneet vielä kelloa, mutta seurasimme kellon viisareita, kun ne siirtyivät paikasta toiseen.  Tuli pimeä.  Pelkäsimme, että äidille oli sattunut jotain ja itkimme yhdessä.

Pitkästä koulumatkasta kovine pakkasineen oli tullut minulle oikein kammo.  Ajattelin, että jos minulla olisi joskus lapsia, niin järjestäisin siten ettei heidän tarvi kärsiä samoja vaivoja.  Tyttäreni koulumatka ala-asteella olikin noin kolme kilometriä, mutta yksi vaarallisen tien ylitys oli ja jalkakäytäviä ei ollut tien reunassa, jota kouluun piti kulkea.  Suunnitelmieni mukaan ei siis sekään aivan mennyt.  Ekaluokkalaisia olimme kuitenkin vuorotellen saattamassa ja hakemassa tuon vaarallisen tien yli naapureitten kanssa, joten se auttoi asiaa ja vähensi huolta.  Entäs sitten?  Tyttäreni perheineen muutti ja tyttärentyttäreni koulumatka kasvoi muutamaa sataa metriä vaille viiteen kilometriin.  Koulukuljetusta ei saatu, koska vähän puuttui tuosta viidestä.  Välillä oli asumatonta ja valotonta vaarallista tien reunaa ja loppumatka säistä riippuen aivan ala-arvoista kuljettavaksi edes jalkaisin.  Tilanne on nyt muuttunut uuden muuton myötä, mutta niihin aikoihin tein tuon ylläolevan työn "Maan korvessa".  Siinä suojelusenkeli kulkee joulukello kädessään hyisen maan päällä.  Enkelin hahmon otin tyttäreni jouluksi piirtämästä ja leikaamasta ikkunakoristeesta.  Alemmassa kuvassa on yksityiskohta työstä.  Ajattelin, että se sopisi hyvin tähän, kun muistelen äitini korpivaellusta, joka on sitten jatkunut sukupolvesta toiseen.  Oi, kuinka toivonkaan, että jos tyttärentyttärelläni on joskus lapsia, niin heidän ei tarvi jatkaa tätä tuskaisaa kulkua, vaan pääsisivät elämässä vähän helpommalla.

Tässä seimihahmo-enkeli näkyy kokonaan.

Tässä työni "Pieni jouluenkeli Taivaanisän kukkatarhassa".  Kasvot, hiukset, kädet ja jalat olen maalannut ensin tekstiiliväreillä kankaalle ja sitten applikoinut koko enkelin, kukkaset ja muutaman isomman tähden.  Tikkaus on myös käsin tehty.

 Erääksi jouluksi tyttäreni teki olohuoneen pikkuikkunaan (130 x 115 cm) tervapahvista ja silkkipaperista työn, jossa on keskellä Maria Jeesus-lapsen kanssa ja enkelit molemmin puolin.  Otin siitä tähän työhön toisen enkelin.  Haluaisin tehdä vielä työn, jossa olisi koko kuva, mutta se on tosi suuritöinen.  Tämän olen käsin applikoinut ja tikannut.